Ennen kuin Pajari kotoaan viimeisen kerran läksi, koetti hän pelastaa hempeän tyttärensä ynnä kaikki kansalta ryöstetyt rikkautensa. Impilahdella oli hänelä hovi toinen, komea, jonka oli tyttärellensä aikonut asunnoksi. Jokea myöten oli helppo laskea Laatokalle ja sitä myöten Impilahdelle. Aarteensa kaikki kannatti Pajari mäellä olevasta linnasta venheeseen. Siihen venheeseen talutti Pajari myös ainoan tyttärensä Oitin. Täältä Pajari sitten ratsastikin kirkkoon, ja sillä matkalla saikin hän kauan ansaitun palkkansa.
Niin venhe se luikerteli virtoja myöten järveltä järvelle. Musta Huotari, Pajarin vanha palvelija, istui perässä; hänen huostaansa oli Oiti uskottu. Onnellisesti matka kului, kunnes tulivat Lautakko-järvelle. Tämän keskelle päästyään huomasi Huotari mustan linnun lännestä lentää lehottavan venhettä kohti. Päästyään sen kohdalle pudotti se Pajarin verisen kypärän venheeseen. Tästä Musta Huotari kovin kauhistui, älysi Pajarin surmatuksi ja syöksyi suinpäin veteen. Venhe keikahti kumoon, kaikki ihmiset sekä tavarat järven pohjaan.
Mutta lintu huutaa huuhkatteli metsään päin mennessään:
”Ei saa impi Pajarinen
Unehon unta tuonelassa
Ennen kuin kyyneleet kuivaa
Verisen ison vuodattamat.”
Tämmöisen kolkon kirouksen alle joitui impi. – Sanotaan tytön haamun yhä usvat-taren ulkonäöllä yökaudet rauhattomana kuljeskelevan näillä vesillä. Jos sattuu ihmislapsi silloin häntä näkemään, seuraa siitä onni aina. Jokainen hyvä työ, jonka hän ihmisille tekee, saattaa hänet yhä likemmäksi iankaikkisuuden rauhaa. Joka kyyneleestä, jonka hän onnettoman silmästä kuiva, saa hän helmen kaula-vihkostansa pudottaa veteen. Silloin kun viimeinen helmi on pudonnut, silloin on kirous lakannut.
Niillä vesillä, joilla tämä tyttö liikkuu, löytyykin joskus kauniita helmiä, joita simpu-koiksi sanotaan; nämä ovat kaikki lähteneet Pajarin tyttären helmivyöstä.
(Ivar Ahavan muistelmien mukaan)
